Lopultakin!
Kauan siihen menikin, mutta lopultakin aloitin joulukorttien teon! Laskin tuossa nopeesti, että reilu 30 korttia pitäisi vääntää. Hyvin lähti homma liikkeelle, kun parissa tunnissa tein jo viisi. :P Mutta tässä pari esimerkkiä, että mimmosia niistä leimasimista ja papereista oikein saa aikaan:
Spooky
Kummipoikani (veljenpoikani) on nyt kolmivuotias. Hän on reipas ja huumorintajuinen lapsi, jonka mielileikkejä on mm. pikkuautoilla ajelu. Ronilla on myös mielikuvituskaveri, mikä on ihan normaalia tuon ikäiselle pojalle.
Mielikuvituskaverin nimi on Aakkoli-täti. Täti on ollut kuvioissa jo vuoden verran. Sille on pitänyt "soittaa" puhelimella, kirjoittaa kirjeitä ja avata ovia, kun se tulee kylään. Jyväskylässä täti tuntuu asuvan ja kovasti tykkää leikkiä Ronin kanssa.
Kerran Roni näki lehden kannessa Minna Nuutilan kuvan, jolloin hän hihkaisi, että "Aakkoli-täti!". Hieman silloin ihmetytti ja vähän naurattikin.
Tässä pari viikkoa sitten Roni oli veljeni kanssa kotona, jolloin Roni ilmoitti Aakkoli-tädin tulevan kylään. Yhdessä he sitten menivät avaamaan pääovea, mutta ei täti siellä ollut. Roni hoksasi, että täti onkin alakerran ovella, joten sinne menivät sitten. Veljeni aukasi oven ja kysyi sitten Ronilta, että joko se Aakkoli-täti tuli sisälle, kun ei hän sitä näe. Roni sanoi: "Joo, se on tuo valkonen mun vieressä."
Hauskaa Halloweenia kaikille! :)
Mielikuvituskaverin nimi on Aakkoli-täti. Täti on ollut kuvioissa jo vuoden verran. Sille on pitänyt "soittaa" puhelimella, kirjoittaa kirjeitä ja avata ovia, kun se tulee kylään. Jyväskylässä täti tuntuu asuvan ja kovasti tykkää leikkiä Ronin kanssa.
Kerran Roni näki lehden kannessa Minna Nuutilan kuvan, jolloin hän hihkaisi, että "Aakkoli-täti!". Hieman silloin ihmetytti ja vähän naurattikin.
Tässä pari viikkoa sitten Roni oli veljeni kanssa kotona, jolloin Roni ilmoitti Aakkoli-tädin tulevan kylään. Yhdessä he sitten menivät avaamaan pääovea, mutta ei täti siellä ollut. Roni hoksasi, että täti onkin alakerran ovella, joten sinne menivät sitten. Veljeni aukasi oven ja kysyi sitten Ronilta, että joko se Aakkoli-täti tuli sisälle, kun ei hän sitä näe. Roni sanoi: "Joo, se on tuo valkonen mun vieressä."
Hauskaa Halloweenia kaikille! :)
Pappatunturi
Meidän isä tykkää huutokaupoista. Etenkin jos ne on poliisien huutokauppoja. Eräänkin kerran isä toi meille kotiin tietokoneen, jossa oli vain näyttö ja näppäimistö. Ja sitten semmoset koon 42 hirveät tolppakorkokengät. Mutta polkupyörät on aina parhautta ja aina yks fillari tarttuu mukaan.
Muutama viikko sitten isä palasi huutokauppareissultaan ja toi kotiin jälleen yhden orvon fillarin:
Ja yksityiskohtia pyörästä:
Is it cool or what?
Muutama viikko sitten isä palasi huutokauppareissultaan ja toi kotiin jälleen yhden orvon fillarin:
Ja yksityiskohtia pyörästä:
Is it cool or what?
Uutta biisiä kehiin
Melkein välittömästi tuli uusi biisimuisto mieleen, kun aloin kuuntelemaan Spotifya... :)
Kendi - Connected: Tuomas (Hepen veli), Night Joensuussa ja pimenevä ilta. :)
Kendi - Connected: Tuomas (Hepen veli), Night Joensuussa ja pimenevä ilta. :)
Muistoja ja musiikkia
Nyt alkaa uusi ohjelmaosio, jonka nimi on "Muistoja ja musiikkia". Eli tämän tägin alle kokoan biisejä, joista tulee aina mieleen elävästi joku tilanne tai ihminen. Päivittelen aina kun kuulen jonkun kappaleen ja tilanne iskeytyy mieleen. :) Tässä ensimmäiset muistelolaulut.
Sean Kingston - Fire Burning: Basto, minä ja Nightclub 46 Nivalassa. Tanssia, hikeä ja naurua. :) Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta jostain syystä Basto vain ensimmäisenä tulee mieleen.
Biffy Clyro - Mountains: Viime syksynä ajomatkat Joensuusta Putaalle. Näen aina sieluni silmin keltaiset metsät ja kapean tien, mäen rinteet, auringon paisteen.. Ja se tunne, kun suretti lähteä toisen luota.
Mika - Relax (Take It Easy): Kevättalvi 2007, Ansku, Jyväskylä, Giggling Marlin, laiva, valkkarit, kuiva omenasiideri.. :) Voi aikoja, voi tapoja!
Sean Kingston - Fire Burning: Basto, minä ja Nightclub 46 Nivalassa. Tanssia, hikeä ja naurua. :) Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta jostain syystä Basto vain ensimmäisenä tulee mieleen.
Biffy Clyro - Mountains: Viime syksynä ajomatkat Joensuusta Putaalle. Näen aina sieluni silmin keltaiset metsät ja kapean tien, mäen rinteet, auringon paisteen.. Ja se tunne, kun suretti lähteä toisen luota.
Mika - Relax (Take It Easy): Kevättalvi 2007, Ansku, Jyväskylä, Giggling Marlin, laiva, valkkarit, kuiva omenasiideri.. :) Voi aikoja, voi tapoja!
Joulu tulla jollottaa...
Jes, lemppisjuhlapyhä alkaa lähestymään hiljalleen! Eli joulu tulla jollottaa, joten joulukorttiaskartelu alkaa! :)
Inni sai mut houkuteltua tilaamaan joululeimasimia ja papereita ja herratiesmitä. Aattelin jakaa nämä ihanuudet teidän kanssa.
Omat leimasimet ovat tällaiset:
Sitten piti tietysti leimailla Innin leimasimilla:
Pientä korjailua vaatii osa kuvista, mutta voi nenä ku tulee söpösiä kortteja (jos joku vaan osaa tehdä...)!
Inni sai mut houkuteltua tilaamaan joululeimasimia ja papereita ja herratiesmitä. Aattelin jakaa nämä ihanuudet teidän kanssa.
Omat leimasimet ovat tällaiset:
Sitten piti tietysti leimailla Innin leimasimilla:
Pientä korjailua vaatii osa kuvista, mutta voi nenä ku tulee söpösiä kortteja (jos joku vaan osaa tehdä...)!
Niisk
Täällä vanha taas herkistyy.
Tänään kun olin lähdössä töistä kotiin, niin juttelin perheen äidin kanssa niitä näitä. Ensimmäisenä jalkoihini kapsahti neiti kolmevee, joka halusi roikkua ja nousta syliin ja halailla. Niisk, se taitaa sittenkin tykätä musta! (Ja mikä parasta, perheen äiti näki sen, joten se varmaan kohta saattaa uskoa, että mä tulen ihan hyvin toimeen niiden muksujen kanssa.) Astelin jo ulko-ovesta ja huutelin heippoja, kun eskarilainen juoksee (!!) ovelle ja huutaa heippaheippaheippa! Minä siinä sitten vielä halasin sitä ja se halas takasin! Voi elämän kevät, sekin tykkää musta! (Tässäkin tilanteessa oli äiti todistajana.) Ja pienin taaperteli pihalla eikä yhtään huutanut tai itkenyt kun sanoin sillekin heippa, se vain vilkutteli ja naureskeli.
Voi sonta, jonain päivänä kun tuolla lopettaa niin joutuu ehkä itkemään.
Tänään kun olin lähdössä töistä kotiin, niin juttelin perheen äidin kanssa niitä näitä. Ensimmäisenä jalkoihini kapsahti neiti kolmevee, joka halusi roikkua ja nousta syliin ja halailla. Niisk, se taitaa sittenkin tykätä musta! (Ja mikä parasta, perheen äiti näki sen, joten se varmaan kohta saattaa uskoa, että mä tulen ihan hyvin toimeen niiden muksujen kanssa.) Astelin jo ulko-ovesta ja huutelin heippoja, kun eskarilainen juoksee (!!) ovelle ja huutaa heippaheippaheippa! Minä siinä sitten vielä halasin sitä ja se halas takasin! Voi elämän kevät, sekin tykkää musta! (Tässäkin tilanteessa oli äiti todistajana.) Ja pienin taaperteli pihalla eikä yhtään huutanut tai itkenyt kun sanoin sillekin heippa, se vain vilkutteli ja naureskeli.
Voi sonta, jonain päivänä kun tuolla lopettaa niin joutuu ehkä itkemään.
Työhommia
No niin, meikäläinen on siis palannut jälleen lastenhoidon ihmeelliseen maailmaan. Työskentelen siis perheessä neljänä päivänä viikossa ja hoitelen lähinnä kolmea alle kouluikästa. Mukavasti tytöt on minut ottanut vastaan, vaikka pienimmällä oli aluksi vähän hankalaa. Tänään oli muuten ensimmäinen päivä, jolloin pienintä ei harmittanu jäädä ilman äitiä tai isää!
Ekana päivänä oli vähän semmonen olo, että niinköhän tästä tulee yhtään mitään. Perheen äiti oli mua varotellu, että keskimmäinen on vähän hitaastilämpenevä ja ujo. No, aattelin että annetaan tytölle tilaa, että saa ihan rauhassa tutustua meikäläiseen. Jonkun ajan kuluttua se sitten kiikutti mulle kaksi tärkeintä pehmoleluaan näytille. Aattelin, että nyt ollaan pitkällä, kun näin rohkeesti tyttö lähtee näyttämään mulle kahta elämänsä tärkeintä asiaa!
"Voi miten ihania pehmoeläimiä! Mikä tän kanin nimi on?"
"Rusaliina."
"Ja mikäs hepan nimi on?"
"Pirjo."
Jep jep. Pirjo (nimi muutettu) onkin tyttöjen entinen hoitaja. Että tervetuloa töihin! Viime viikolla puolet Petshop-eläimistä oli Pirjoja. Yksikään ei ollu Jaana, nyyh. :( No ei, kyllä me nyt tullaan hyvin toimeen, ollaan päästy jo halailu- ja syliasteelle.
Mutta muuten on kivasti menny. Töitä on tähän tietoon ainakin toukokuun loppuun asti, joten ei tarvii huolehtia työnhausta vähään aikaan. :)
Ekana päivänä oli vähän semmonen olo, että niinköhän tästä tulee yhtään mitään. Perheen äiti oli mua varotellu, että keskimmäinen on vähän hitaastilämpenevä ja ujo. No, aattelin että annetaan tytölle tilaa, että saa ihan rauhassa tutustua meikäläiseen. Jonkun ajan kuluttua se sitten kiikutti mulle kaksi tärkeintä pehmoleluaan näytille. Aattelin, että nyt ollaan pitkällä, kun näin rohkeesti tyttö lähtee näyttämään mulle kahta elämänsä tärkeintä asiaa!
"Voi miten ihania pehmoeläimiä! Mikä tän kanin nimi on?"
"Rusaliina."
"Ja mikäs hepan nimi on?"
"Pirjo."
Jep jep. Pirjo (nimi muutettu) onkin tyttöjen entinen hoitaja. Että tervetuloa töihin! Viime viikolla puolet Petshop-eläimistä oli Pirjoja. Yksikään ei ollu Jaana, nyyh. :( No ei, kyllä me nyt tullaan hyvin toimeen, ollaan päästy jo halailu- ja syliasteelle.
Mutta muuten on kivasti menny. Töitä on tähän tietoon ainakin toukokuun loppuun asti, joten ei tarvii huolehtia työnhausta vähään aikaan. :)
Ärrrsytys!
Ehkä maailman parhain selitys sille, miksen ole päivittänyt blogia:
mua ärrrsyttää se, että noi kommenttien määrä ja kaikki muu näkyy tekstin yläpuolella eikä alapuolella kuten normaalisti! Vaikka kuinka muutan asetuksia, sivupohjia tai odotan planeettojen asentojen muuttumista niin mikään ei muutu! Pää hajoaa!
Muokkausta: Vaihdetaan sitten koko sivupohja niin noi kommenttien määrät ja muut härpäkkeet ei ota niin pahasti silimään tossa yläkulmassa.
Bloggerille terveisiä; pitäkää tunkkinne!
mua ärrrsyttää se, että noi kommenttien määrä ja kaikki muu näkyy tekstin yläpuolella eikä alapuolella kuten normaalisti! Vaikka kuinka muutan asetuksia, sivupohjia tai odotan planeettojen asentojen muuttumista niin mikään ei muutu! Pää hajoaa!
Muokkausta: Vaihdetaan sitten koko sivupohja niin noi kommenttien määrät ja muut härpäkkeet ei ota niin pahasti silimään tossa yläkulmassa.
Bloggerille terveisiä; pitäkää tunkkinne!
Status update
Joopa, tännekin varmaan pitää jotain päivittää.. Olen huono ihminen, kun en muka ennätä tänne kirjottamaan! Mutta nyt korjaan asian, vieläpä kera kuvien!
Mistäs sitä aloittaisi..? Vaikkapa siitä, että päätin lähteä firmasta. Päätös oli päivänselvä, olinhan saanut syksyksi jo oman alan töitä. Mutta eroilmoituksen tekeminen.. ai että se oli tuskaa. Eihän siinä, eipä minulla ollu mitään selittelyvelvollisuutta, koska olin yhä koeajalla. Aluksi meinasin lopettaa vasta heinäkuun lopussa, mutta sitten isä keksi että pitäisin pari viikkoa lomaa ennen uuden työn aloittamista. Ja sitten Hepe keksi, että pidän kuukauden lomaa. Ja sitten olinkin yhtäkkiä siinä tilanteessa, että asia pitäisi vain sanoa.
Juhannusviikolla en voinut asiaa sanoa. No en tietenkään voinut, ois pomon juhannus menny ihan pilalle! (Kuvittelenkohan mä itsestäni vähän liikoja?) Sitten olikin viimeinen viikko ennen pomon lomaa. Tilanteita sateli koko ajan eteen, jolloin olisin voinut vain ilmoittaa asiasta. Esim. silloin kun pomo kysy toiveita heinäkuun työvuoroista. Miten helppoa olisikaan ollut sanoa: "en ole silloin enää töissä", mutta ei. Minä kerron toiveeni. Lisäksi eroamisen teki vaikeaksi pomon ja parin työkaverin suuri hehkutus siitä, kuinka kivaa töissä on ollut kun minä olen siellä ollut ja miten hauska olen ja miten tylsää siellä olisi ilman minua.... AAARGH! En minä ole hauska, te kuvittelette vaan!
Pomon vika päivä ennen lomaa tuli eteen. Takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus, että nyt se pitää sanoa.. Mutta kun ei. "Hauskaa lomaa!" Voi jeesus. Ja kun maanantaina palasin töihin, mä ilmoitin asiasta. Luojan kiitos paikalla oli meidän koulutuspomo, joka otti ilmoituksen harmissaan vastaan. (Ja paskat, mitä mä sille firmalle oikein toin, en ainakaan kauppoja!) Lupasin palata takaisin, jos uudessa työpaikassa ei ole kivaa tai viimeistään sitten, kun työsopimus päättyy. VARMAAN! Tein siis sen viikon loppuun kunnialla (elämäni ensimmäinen nollapäivä tuli sillä viikolla) ja perjantaina paukutin työurani toiseksi parhaimman päivän ja jätin jälkeeni surullisia työkavereita ja kirjeen pomolle, että tattista vain. Oon aika sika.
Ja sitten muihin uutisiin. Juhannusviikolla sain toisen kummipojan, jota toistaiseksi kutsumme Kertuksi. Kastajaiset on tässä parin viikon päästä, joten silloin saamme nähdä, jääkö Kerttu nimeksi vai ei.
Mutta kahtokkee, ku on potra poika! <3
Kissakin voi tätä nykyä ihan hyvin ja paksusti. Ainakin musta tuntuu, että se lihoo. No eiköhän se ole ihan väistämätöntä, jos kaveri nukkuu päivästä 23 tuntia ja syö siinä välillä ja ehkä noin tunnin verran riehuu sitten. Miettikääpä omalle kohalle.
Lisäksi se on löytänyt uuden löhöämispaikan. Jos se ei makaa läppärin vieressa/takana, hyllyn päällä, sängyllä tai keskellä kulkuväylää, niin se löytyy täältä:
Eikä yhtään tee mieli avata hanaa, ehei.... Varmaan kuva pitäisi liittää myös tänne. :)
Mutta eipä tässä kummempia! Keskiviikkona suuntaamme Hepen kanssa pienelle lomalle, sieltä sitten jotai päivitystä... Ehkä. :)
Mistäs sitä aloittaisi..? Vaikkapa siitä, että päätin lähteä firmasta. Päätös oli päivänselvä, olinhan saanut syksyksi jo oman alan töitä. Mutta eroilmoituksen tekeminen.. ai että se oli tuskaa. Eihän siinä, eipä minulla ollu mitään selittelyvelvollisuutta, koska olin yhä koeajalla. Aluksi meinasin lopettaa vasta heinäkuun lopussa, mutta sitten isä keksi että pitäisin pari viikkoa lomaa ennen uuden työn aloittamista. Ja sitten Hepe keksi, että pidän kuukauden lomaa. Ja sitten olinkin yhtäkkiä siinä tilanteessa, että asia pitäisi vain sanoa.
Juhannusviikolla en voinut asiaa sanoa. No en tietenkään voinut, ois pomon juhannus menny ihan pilalle! (Kuvittelenkohan mä itsestäni vähän liikoja?) Sitten olikin viimeinen viikko ennen pomon lomaa. Tilanteita sateli koko ajan eteen, jolloin olisin voinut vain ilmoittaa asiasta. Esim. silloin kun pomo kysy toiveita heinäkuun työvuoroista. Miten helppoa olisikaan ollut sanoa: "en ole silloin enää töissä", mutta ei. Minä kerron toiveeni. Lisäksi eroamisen teki vaikeaksi pomon ja parin työkaverin suuri hehkutus siitä, kuinka kivaa töissä on ollut kun minä olen siellä ollut ja miten hauska olen ja miten tylsää siellä olisi ilman minua.... AAARGH! En minä ole hauska, te kuvittelette vaan!
Pomon vika päivä ennen lomaa tuli eteen. Takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus, että nyt se pitää sanoa.. Mutta kun ei. "Hauskaa lomaa!" Voi jeesus. Ja kun maanantaina palasin töihin, mä ilmoitin asiasta. Luojan kiitos paikalla oli meidän koulutuspomo, joka otti ilmoituksen harmissaan vastaan. (Ja paskat, mitä mä sille firmalle oikein toin, en ainakaan kauppoja!) Lupasin palata takaisin, jos uudessa työpaikassa ei ole kivaa tai viimeistään sitten, kun työsopimus päättyy. VARMAAN! Tein siis sen viikon loppuun kunnialla (elämäni ensimmäinen nollapäivä tuli sillä viikolla) ja perjantaina paukutin työurani toiseksi parhaimman päivän ja jätin jälkeeni surullisia työkavereita ja kirjeen pomolle, että tattista vain. Oon aika sika.
Ja sitten muihin uutisiin. Juhannusviikolla sain toisen kummipojan, jota toistaiseksi kutsumme Kertuksi. Kastajaiset on tässä parin viikon päästä, joten silloin saamme nähdä, jääkö Kerttu nimeksi vai ei.
Mutta kahtokkee, ku on potra poika! <3
Kissakin voi tätä nykyä ihan hyvin ja paksusti. Ainakin musta tuntuu, että se lihoo. No eiköhän se ole ihan väistämätöntä, jos kaveri nukkuu päivästä 23 tuntia ja syö siinä välillä ja ehkä noin tunnin verran riehuu sitten. Miettikääpä omalle kohalle.
Lisäksi se on löytänyt uuden löhöämispaikan. Jos se ei makaa läppärin vieressa/takana, hyllyn päällä, sängyllä tai keskellä kulkuväylää, niin se löytyy täältä:
Eikä yhtään tee mieli avata hanaa, ehei.... Varmaan kuva pitäisi liittää myös tänne. :)
Mutta eipä tässä kummempia! Keskiviikkona suuntaamme Hepen kanssa pienelle lomalle, sieltä sitten jotai päivitystä... Ehkä. :)
Shokkikooma
Niin sitä vaan meikäläinenkin vaan vanhenee.
Olin lukion jälkeen pienellä kyläkoululla kouluavustajana eskareille ja 1.-2. -luokkalaisille. Tytöt oli ihan liimaantuneena muhun joka välitunti, ne roikku ja halas mua, ne kilju että oon ihana ja ne piirti ja väritti mulle miljoona eri piirustusta.
Totuus iski äsken päin naamaa: ne samaset pienet tytöt pääsee ensi vuonna ripille. Mä nimittäin löysin ne irc-galleriasta. Siellä ne oli, ihquja teinejä, joilla oli jo tissit ja elämä edessä ja frendit on ihanii lolreps iik omg <3<3<3<3<3 :D :D :D :D, tiättekste niinku?
Ja -92 vuonna syntyneet täyttää ensi vuonna 18! Siis watta f...?
Molen niiiiin vanha! (No niin, kaikki seniilit muumiot on nyt ihan hiljaa siellä! Tiedän etten ole vielä ihan niin vanha!)
Olin lukion jälkeen pienellä kyläkoululla kouluavustajana eskareille ja 1.-2. -luokkalaisille. Tytöt oli ihan liimaantuneena muhun joka välitunti, ne roikku ja halas mua, ne kilju että oon ihana ja ne piirti ja väritti mulle miljoona eri piirustusta.
Totuus iski äsken päin naamaa: ne samaset pienet tytöt pääsee ensi vuonna ripille. Mä nimittäin löysin ne irc-galleriasta. Siellä ne oli, ihquja teinejä, joilla oli jo tissit ja elämä edessä ja frendit on ihanii lolreps iik omg <3<3<3<3<3 :D :D :D :D, tiättekste niinku?
Ja -92 vuonna syntyneet täyttää ensi vuonna 18! Siis watta f...?
Molen niiiiin vanha! (No niin, kaikki seniilit muumiot on nyt ihan hiljaa siellä! Tiedän etten ole vielä ihan niin vanha!)
RÄISKISBUMMMM!
Kyllä! Minä olen tullut takaisin! Fanfaarit soikoon ja pasuunat pauhatkoot!
Suurin kysymys tietysti kaikkien huulilla on, että mitä minulle kuuluu... No, minulle kuuluu ihan hyvää, kiitosta vain kysymyksestä. Viime kirjoituksen jälkeen olen ehtinyt pakata tavarani ja kissani ja muuttanut Jyväskylään, The Cityyn. Elo täällä on lähtenyt käyntiin ihan hyvin, töitä on ollut juuri sen verran kuin mitä on jaksanut/viitsinyt tehdä. Ja parempaa duunia tietty pitää etsiä koko ajan ja maanantaina onkin yksi työhaastattelu, tittidiidii!
Ja jos joku ei vielä tiedä, niin asun avoliitossa (jaiks). Suurimmat ongelmani tässä asiassa ovat olleet ne, että osaako mies laittaa tiskit oikein kaappiin ja meneekö se vessapaperirulla oikein päin telineeseen. Ja, kaikkien hämmästykseksi, näin on tapahtunut lähes aina. Siis vau. Mutta, joskus asiat eivät ole menneet oikein...
Tässä päivänä eräänä, ajattelin leipoa tuulonmaan torttua. Kaikkihan tietävät tämän mokkapalojen vertaisen herkun, jota pellillinen aina tehdään. Se oli ensimmäinen leipomukseni meidän yhteisessä kodissa. Tunsin itseni niin emännäksi ja kodinhengettäreksi, että oksat pois. Leivoin siis tortun, joka onnistui... no, kohtuullisesti ainakin omasta mielestäni. Hepelle se ainakin maittoi, söi hyvällä mielellä. Ensimmäisten herkuttelupalojen jälkeen tuli sitten ongelma, että mihis torttu pannaan, kun jääkaappiin ei mahdu. Hepe ehdotti, että uuniinhan sen voi laittaa, siellä se säilyy. Minä siihen, että herranjestas, ei! Jonnekkin vähän viileämpään paikkaan se pitää saada. Sitten hoksasin, kätevä emäntä kun olen, että meidän kuiva-ainekaappi on suhteellisen viileä (kyllä, siellä on jopa oluet olleet suhteellisen viileitä), että pistänpä kelmut päälle ja pelti kaappiin.
Seuraavana päivänä Heikki tahtoi torttua ja otti pellin kaapista. Söi palan, kaks ja jätti pellin pöydälle. Huomautin hänelle, että laitapa pelti pois kerran olet sen esille ottanut ja hän teki työtä käskettynä, ei tosin minun valvovan silmän alla. Noo, iltapäivällä sitten lenkkeilimme ja kauheassa nälässä haimme sitten pakastepitsat kaupasta. Vauhdilla vain uuni päälle ja odottamaan, että se lämpenee. Ja kun pitsojen paistoaika koitti, niin mitäpä sieltä uunista löytyikään...?? No tottakai se tuulonmaan torttu oli siellä, toista kertaa paistumassa ja elmukelmun kanssa!
Siis mitä ihmettä? Milloin uunista on tullut tortun säilytyspaikka? Mikä katkos miehen aivoissa on tapahtunut, kun torttu kuitenkin on otettu kaapista esiin ja uuniin sitten laitettu? Miehen kanssa eläminen taitaa olla joka päivä yhtä jännitystä.
Suurin kysymys tietysti kaikkien huulilla on, että mitä minulle kuuluu... No, minulle kuuluu ihan hyvää, kiitosta vain kysymyksestä. Viime kirjoituksen jälkeen olen ehtinyt pakata tavarani ja kissani ja muuttanut Jyväskylään, The Cityyn. Elo täällä on lähtenyt käyntiin ihan hyvin, töitä on ollut juuri sen verran kuin mitä on jaksanut/viitsinyt tehdä. Ja parempaa duunia tietty pitää etsiä koko ajan ja maanantaina onkin yksi työhaastattelu, tittidiidii!
Ja jos joku ei vielä tiedä, niin asun avoliitossa (jaiks). Suurimmat ongelmani tässä asiassa ovat olleet ne, että osaako mies laittaa tiskit oikein kaappiin ja meneekö se vessapaperirulla oikein päin telineeseen. Ja, kaikkien hämmästykseksi, näin on tapahtunut lähes aina. Siis vau. Mutta, joskus asiat eivät ole menneet oikein...
Tässä päivänä eräänä, ajattelin leipoa tuulonmaan torttua. Kaikkihan tietävät tämän mokkapalojen vertaisen herkun, jota pellillinen aina tehdään. Se oli ensimmäinen leipomukseni meidän yhteisessä kodissa. Tunsin itseni niin emännäksi ja kodinhengettäreksi, että oksat pois. Leivoin siis tortun, joka onnistui... no, kohtuullisesti ainakin omasta mielestäni. Hepelle se ainakin maittoi, söi hyvällä mielellä. Ensimmäisten herkuttelupalojen jälkeen tuli sitten ongelma, että mihis torttu pannaan, kun jääkaappiin ei mahdu. Hepe ehdotti, että uuniinhan sen voi laittaa, siellä se säilyy. Minä siihen, että herranjestas, ei! Jonnekkin vähän viileämpään paikkaan se pitää saada. Sitten hoksasin, kätevä emäntä kun olen, että meidän kuiva-ainekaappi on suhteellisen viileä (kyllä, siellä on jopa oluet olleet suhteellisen viileitä), että pistänpä kelmut päälle ja pelti kaappiin.
Seuraavana päivänä Heikki tahtoi torttua ja otti pellin kaapista. Söi palan, kaks ja jätti pellin pöydälle. Huomautin hänelle, että laitapa pelti pois kerran olet sen esille ottanut ja hän teki työtä käskettynä, ei tosin minun valvovan silmän alla. Noo, iltapäivällä sitten lenkkeilimme ja kauheassa nälässä haimme sitten pakastepitsat kaupasta. Vauhdilla vain uuni päälle ja odottamaan, että se lämpenee. Ja kun pitsojen paistoaika koitti, niin mitäpä sieltä uunista löytyikään...?? No tottakai se tuulonmaan torttu oli siellä, toista kertaa paistumassa ja elmukelmun kanssa!
Siis mitä ihmettä? Milloin uunista on tullut tortun säilytyspaikka? Mikä katkos miehen aivoissa on tapahtunut, kun torttu kuitenkin on otettu kaapista esiin ja uuniin sitten laitettu? Miehen kanssa eläminen taitaa olla joka päivä yhtä jännitystä.
Ah, ritarini!
Kaikkihan muistavat nämä vanhan hyvän ajan ritarit, jotka hyvää hyvyyttään ihmisiä auttoivat. Oli ongelma iso tai pieni, nämä rohkeat ritarit tekivät kaikkensa, että nainen (tai mies) selviytyisi tilanteesta. Oletteko tavanneet nykyajan ritaria? Minä tapasin tänään.
Tilanne oli kovin perinteinen. Kolme naista ja tyhjentynyt auton rengas. Normi päivä. Yritimme kovasti keskenämme hoitaa asiaa, mutta ei se täysin onnistunut. Suurin ongelma oli vararenkaan pois saaminen auton alta. Jonkin ajan kuluttua "onneksi" paikalle saapui nykypäivän ritari. Ensimmäisenä kun näin hänet, ajattelin että ei hän voi olla ritari. Ulkoiset avut ei niinkään olleet mistään parhaimmasta päästä, mutta ajattelin, että ulkonäkö saattaa hämätä. Olihan hän jo neljänkymmenen paremmalla puolella, verkkarien lahkeet sukkien sisällä, nappaskengät jalassa ja pipo kuin Sulo Vilenillä aikoinaan. Lisäksi hänellä oli tämä iki-ihana työmiehen kynäteline, integroituna. Ehkä hän on kuitenkin näppärä käsistään? Apua kovasti tarjosi, emmekä ensin meinanneet ottaa apua vastaan. Mutta kun mies ihan tyrkyttämällä tyrkytti itseään, suostuimme lopulta. Ja simsalabim, vararengas saatiin irti kuin ihmeen kaupalla! Siinä vaiheessa jo meinasin ehdottaa, että hoidamme asian loppuun itse, mutta mies jatkoi touhujaan.
Seuraavaksi siirryttiin tunkin ja pulttien kimppuun. Pultit lähti suhteellisen näppärästi, onhan se raaka voima, mikä jyllää (ja ihan äänitehosteiden kanssa). Rengas siis irti saatiin, ei muuta kuin vararengasta paikoilleen. Tässä hetkessä tapahtui jotain, joka minulle ei ole edelleenkään selvinnyt. Mies kysyi, jotta joko me kolehtia keräämme (??) ja laittoi Ellun töihin. Itse ritari seisoo vieressä tumput suorina (kirjaimellisesti) ja komentaa minut töihin. Että tulepa nyt avuksi. Oi ritarini, mitä sinä sillä aikaa aiot tehdä?? Onneksi olemme Ellun kanssa näppäriä tyttöjä, niin saimme renkaan ja pultit paikoilleen. Tässä vaiheessa mies taas herää ja laittaa pultit kiinni. Kovan ähinän ja puhinan jälkeen hän vielä tuumaa Ellulle, että kiristäpä sinä ne. Ja Elluhan kiristää. Sillä aikaa minä ja Tiina nostamme toisen renkaan peräkonttiin. Mies tulee siihen viereen seisomaan, että paljonkos minä tästä nyt saan. Tyrkkään hänelle kolme euroa ja kiitän. Mies tyytyväisenä pistää kolikot taskuun ja sanoo: "Noo, mielellänihän minä tuollaisia nättejä tyttöjä autan.."
Kuvitella, vielä joskus pelkästään nättien tyttöjen auttaminen olisi riittänyt aivan hyvin palkaksi, mutta ei nykyään! Nyt vaaditaan rahaa työstä, jossa ritari ei juurikaan ollut avuksi saatikka, että me olisimme ihan vaatimalla vaatineet häntä tekemään tuota vähäpätöistä hommaa.
Rakkaat mieslukijat, oletteko te todella noin sikoja nykyään? Olisitteko te vaatineet palkkaa kolmen jumalaisen kauniin naisen auttamisesta?
Tilanne oli kovin perinteinen. Kolme naista ja tyhjentynyt auton rengas. Normi päivä. Yritimme kovasti keskenämme hoitaa asiaa, mutta ei se täysin onnistunut. Suurin ongelma oli vararenkaan pois saaminen auton alta. Jonkin ajan kuluttua "onneksi" paikalle saapui nykypäivän ritari. Ensimmäisenä kun näin hänet, ajattelin että ei hän voi olla ritari. Ulkoiset avut ei niinkään olleet mistään parhaimmasta päästä, mutta ajattelin, että ulkonäkö saattaa hämätä. Olihan hän jo neljänkymmenen paremmalla puolella, verkkarien lahkeet sukkien sisällä, nappaskengät jalassa ja pipo kuin Sulo Vilenillä aikoinaan. Lisäksi hänellä oli tämä iki-ihana työmiehen kynäteline, integroituna. Ehkä hän on kuitenkin näppärä käsistään? Apua kovasti tarjosi, emmekä ensin meinanneet ottaa apua vastaan. Mutta kun mies ihan tyrkyttämällä tyrkytti itseään, suostuimme lopulta. Ja simsalabim, vararengas saatiin irti kuin ihmeen kaupalla! Siinä vaiheessa jo meinasin ehdottaa, että hoidamme asian loppuun itse, mutta mies jatkoi touhujaan.
Seuraavaksi siirryttiin tunkin ja pulttien kimppuun. Pultit lähti suhteellisen näppärästi, onhan se raaka voima, mikä jyllää (ja ihan äänitehosteiden kanssa). Rengas siis irti saatiin, ei muuta kuin vararengasta paikoilleen. Tässä hetkessä tapahtui jotain, joka minulle ei ole edelleenkään selvinnyt. Mies kysyi, jotta joko me kolehtia keräämme (??) ja laittoi Ellun töihin. Itse ritari seisoo vieressä tumput suorina (kirjaimellisesti) ja komentaa minut töihin. Että tulepa nyt avuksi. Oi ritarini, mitä sinä sillä aikaa aiot tehdä?? Onneksi olemme Ellun kanssa näppäriä tyttöjä, niin saimme renkaan ja pultit paikoilleen. Tässä vaiheessa mies taas herää ja laittaa pultit kiinni. Kovan ähinän ja puhinan jälkeen hän vielä tuumaa Ellulle, että kiristäpä sinä ne. Ja Elluhan kiristää. Sillä aikaa minä ja Tiina nostamme toisen renkaan peräkonttiin. Mies tulee siihen viereen seisomaan, että paljonkos minä tästä nyt saan. Tyrkkään hänelle kolme euroa ja kiitän. Mies tyytyväisenä pistää kolikot taskuun ja sanoo: "Noo, mielellänihän minä tuollaisia nättejä tyttöjä autan.."
Kuvitella, vielä joskus pelkästään nättien tyttöjen auttaminen olisi riittänyt aivan hyvin palkaksi, mutta ei nykyään! Nyt vaaditaan rahaa työstä, jossa ritari ei juurikaan ollut avuksi saatikka, että me olisimme ihan vaatimalla vaatineet häntä tekemään tuota vähäpätöistä hommaa.
Rakkaat mieslukijat, oletteko te todella noin sikoja nykyään? Olisitteko te vaatineet palkkaa kolmen jumalaisen kauniin naisen auttamisesta?
Häpeäpaaluunko?
Kaikki varmaan kuumeisena odottaa, mitä mun laihdutuskuurille kuuluu. Kerron raa'an totuuden, en kaunistele yhtään.
Aloitin aikoinaan tomerana tämän laihdutuksen. Kaivoin jopa pilates-dvd:n esille ja tein sen ohjaamana kerran lihasharjotukset. Ikävä kyllä siinä oli 70% liikkeistä sellaisia, joita minä selkävammanen en pystynyt tekemään.
Kävin kerran lenkillä yksin. Sen jälkeen en ole juurikaan lenkkeillyt.
Ostin aerobick-dvd:n kirpparilta. En ole edes kokeillut, että toimiiko se.
Joka kerta, kun harkitsen ulos lähtemistä, totean olevani tarpeeksi hoikka eikä minussa ole yhtään ylimäärästä läskiä. Totuus kuitenkin iskeytyy illalla vasten kasvojani suihkussa, kun tuijotan lamaantuneena reisiäni ja mahaani.
Kun aloitin laihdutuksen, kävimme Hepen kanssa hänen vanhempien luona. Silloin aamupaino oli 56,7 kg. Kävimme samaisena iltana Hepen kavereiden luona, jossa tarjolla oli sipsiä. Söin hyvällä omallatunnolla, olinhan laihtunut runsaasti. Seuraavana aamuna kävin puntarilla ja painoin 59,3 kiloa.
Aloin juomaan vettä enemmän. Sillä sain painostani pois 500 grammaa.
Että näin. Nyt saa moittia.
Aloitin aikoinaan tomerana tämän laihdutuksen. Kaivoin jopa pilates-dvd:n esille ja tein sen ohjaamana kerran lihasharjotukset. Ikävä kyllä siinä oli 70% liikkeistä sellaisia, joita minä selkävammanen en pystynyt tekemään.
Kävin kerran lenkillä yksin. Sen jälkeen en ole juurikaan lenkkeillyt.
Ostin aerobick-dvd:n kirpparilta. En ole edes kokeillut, että toimiiko se.
Joka kerta, kun harkitsen ulos lähtemistä, totean olevani tarpeeksi hoikka eikä minussa ole yhtään ylimäärästä läskiä. Totuus kuitenkin iskeytyy illalla vasten kasvojani suihkussa, kun tuijotan lamaantuneena reisiäni ja mahaani.
Kun aloitin laihdutuksen, kävimme Hepen kanssa hänen vanhempien luona. Silloin aamupaino oli 56,7 kg. Kävimme samaisena iltana Hepen kavereiden luona, jossa tarjolla oli sipsiä. Söin hyvällä omallatunnolla, olinhan laihtunut runsaasti. Seuraavana aamuna kävin puntarilla ja painoin 59,3 kiloa.
Aloin juomaan vettä enemmän. Sillä sain painostani pois 500 grammaa.
Että näin. Nyt saa moittia.
Verinen haaste
Kävin tuossa tosiaan perjantaina ojentamassa käteni, eli luovuttamassa verta. Tästä sitten Hepen kanssa kovasti innostuttiin, että miksei haastettais kaikkia kavereita hommaan mukaan?
Joten tuumasta toimeen. Loin Facebookiin ryhmän, jonka nimeksi tuli "Jaanan veriryhmä". Ehkä hieman hämäävä nimi.. Mutta, ideana oli siis sitä kautta haastaa ihmisiä luovuttamaan verta. Ja jotta mikään ei olisi tarpeeksi helppoa, niin tavoitteena on saada vuoden loppuun mennessä 500 litraa verta... Ja sehän tarkoittaa 1111 luovutusta!
Eli, nyt kaikki vaan kipin kapin luovuttamaan! Ja sitten kun käsi on ojennettu, käy kirjaamassa luovutuskertasi tänne, jolloin voimme seurata, milloin mahdollinen 500 litraa tulee täyteen.
Kaikki siis nyt luovuttamaan!
Joten tuumasta toimeen. Loin Facebookiin ryhmän, jonka nimeksi tuli "Jaanan veriryhmä". Ehkä hieman hämäävä nimi.. Mutta, ideana oli siis sitä kautta haastaa ihmisiä luovuttamaan verta. Ja jotta mikään ei olisi tarpeeksi helppoa, niin tavoitteena on saada vuoden loppuun mennessä 500 litraa verta... Ja sehän tarkoittaa 1111 luovutusta!
Eli, nyt kaikki vaan kipin kapin luovuttamaan! Ja sitten kun käsi on ojennettu, käy kirjaamassa luovutuskertasi tänne, jolloin voimme seurata, milloin mahdollinen 500 litraa tulee täyteen.
Kaikki siis nyt luovuttamaan!
Viisautta lisää
Kipuilut jatkuu.
Nyt kun varvas on alkanut paranemaan siitä pienestä tällistä, niin olen huomannut hampaissani tapahtuvan jomotusta aina välillä. Olen ajatellutkin, että reikää siellä varmaan pukkaa, ihan olis mun tuuria. Tutkailin sitten yks päivä tarkemmin hampaitani, että minkä takia alahampaita välillä juilii. Mutta mitäs näenkään! Pilkistääkö sieltä viisaudenhammas?? Toden totta!
Tässä muutamia faktoja viisaudenhampaista:
Aargh!
Nyt kun varvas on alkanut paranemaan siitä pienestä tällistä, niin olen huomannut hampaissani tapahtuvan jomotusta aina välillä. Olen ajatellutkin, että reikää siellä varmaan pukkaa, ihan olis mun tuuria. Tutkailin sitten yks päivä tarkemmin hampaitani, että minkä takia alahampaita välillä juilii. Mutta mitäs näenkään! Pilkistääkö sieltä viisaudenhammas?? Toden totta!
Tässä muutamia faktoja viisaudenhampaista:
- Viisaudenhampaat puhkeavat Suomessa yleensä 19–20 vuoden iässä.
- Puhkeaminen ei edisty enää 26. ikävuoden jälkeen.
- Ainakin yksi puhkeamaton tai vaillinaisesti puhjennut viisaudenhammas on 90 %:lla 20-vuotiaista.
- 64 %:lla 20-vuotiaista on neljä viisaudenhammasta.
- 2 %:lta puuttuvat synnynnäisesti kaikki neljä viisaudenhammasta.
Aargh!
Varpaat(on)
Miksi mulla ei vaan voi olla hyvää tuuria varpaiden kanssa?
Muistanette varmaan edellisen seikkailun varpaiden kanssa. No, eilen tämä kaunis tarina sai jatkoa. Kuvittelin, että mulla olisi kahden pilalle menneen varpaan jälkeen edelleen 8 kaunista ja upeata varvasta. Ja paskat. Oikean jalan akkavarvas päätti eilen kompastumisen jälkeen mennä siniseksi ja kipeäksi. Että saa nähä, millon lähtee taas kynsi irti.
Saa vain haaveilla avokärkisistä kengistä ja jostain kivasta kynsilakasta kesän juhlissa. Huoh.
Muistanette varmaan edellisen seikkailun varpaiden kanssa. No, eilen tämä kaunis tarina sai jatkoa. Kuvittelin, että mulla olisi kahden pilalle menneen varpaan jälkeen edelleen 8 kaunista ja upeata varvasta. Ja paskat. Oikean jalan akkavarvas päätti eilen kompastumisen jälkeen mennä siniseksi ja kipeäksi. Että saa nähä, millon lähtee taas kynsi irti.
Saa vain haaveilla avokärkisistä kengistä ja jostain kivasta kynsilakasta kesän juhlissa. Huoh.
Läskiä lotinaa...
...Jaanan pyllyä ihanaa!
Kyllä, osallistun tässä aikani kuluksi suuren suureen laihdutuskisailuun! Osallistujina olen minä, Hepe ja Jepa. Jotta taistelu ei kävisi täysin tylsäksi, on jokainen keksinyt itselleen myös kakkostavoitteen. Aikarajana on juhannus 2009.
Hepen tavoitteena on laihtua sellaiset 12 kiloa ja juosta Cooperin testissä 3000 metriä.
Jepa tavoittelee 10 kiloa sekä penkinnostossa 8 x 100 kg.
Minun tavoitteena on laihtua kolme kiloa (!!) sekä tehdä 30 punnerrusta.
Jep, että taistelu alkakoon!
Kyllä, osallistun tässä aikani kuluksi suuren suureen laihdutuskisailuun! Osallistujina olen minä, Hepe ja Jepa. Jotta taistelu ei kävisi täysin tylsäksi, on jokainen keksinyt itselleen myös kakkostavoitteen. Aikarajana on juhannus 2009.
Hepen tavoitteena on laihtua sellaiset 12 kiloa ja juosta Cooperin testissä 3000 metriä.
Jepa tavoittelee 10 kiloa sekä penkinnostossa 8 x 100 kg.
Minun tavoitteena on laihtua kolme kiloa (!!) sekä tehdä 30 punnerrusta.
Jep, että taistelu alkakoon!
Kuin isä
Isä-teema jatkuu.
Vanhoilla ihmisillä usein on tapana alkaa vöyhöttämään jossain vaiheessa valojen heikkoudesta. Useimmiten tämä vaihe alkaa siinä vaiheessa, kun näkö alkaa heikentyä. Muistan isäni taistelleen lamppujen kanssa, kun ei nähnyt enää lukea sanomalehteä. Vika korjaantui osittain silmälasien hankinnalla. Mutta pihavalot on korvattu halogeeneillä, jopa ulkosaunaan hän harkitsi teholampun laittamista. Taivuttelimme äidin kanssa hänet kuitenkin normaaliin 60 wattiseen lamppuun (joka myöhemmin salaa vaihdettiin 40 wattiseen). Koska tarvitseeko saunalla nyt kauheasti valoa?
No, kuten useimmat tietää, niin tää mun Hepehän on hieman mua vanhempi. Ikäero ei ole valtava, mutta ikävä kyllä, hämäränäkö on jo hänellä heikentynyt. Minä kun iltaisin tunnelmoin kynttelikön ja pienen paperilampun valossa, Hepe asentelee sillä välin energiansäästölamppuja omassa asunnossaan keittiöön ja olkkariin ja herraties minne. Eihän siinä, jos ne olis lamppuja, jotka vastaisivat 60 wattia. Mutta kun ne vastaa 100 wattia. Kyllä siinä keittokomerossa muuten nyt näkee! Ei jää mikään pienikään nurkka hämäräks. (Ja nyt kun varmistin, että oliko ne muka 100 wattisia, niin Heikki arveli, että enemmänkin 75 w, ei ilmeisesti edelleenkään ole tarpeeksi tehokkaita..)
Eli yhteenveto: naiset nähtävästi haluavat miehen, joka on kuin heidän isänsä. Fuck.
Vanhoilla ihmisillä usein on tapana alkaa vöyhöttämään jossain vaiheessa valojen heikkoudesta. Useimmiten tämä vaihe alkaa siinä vaiheessa, kun näkö alkaa heikentyä. Muistan isäni taistelleen lamppujen kanssa, kun ei nähnyt enää lukea sanomalehteä. Vika korjaantui osittain silmälasien hankinnalla. Mutta pihavalot on korvattu halogeeneillä, jopa ulkosaunaan hän harkitsi teholampun laittamista. Taivuttelimme äidin kanssa hänet kuitenkin normaaliin 60 wattiseen lamppuun (joka myöhemmin salaa vaihdettiin 40 wattiseen). Koska tarvitseeko saunalla nyt kauheasti valoa?
No, kuten useimmat tietää, niin tää mun Hepehän on hieman mua vanhempi. Ikäero ei ole valtava, mutta ikävä kyllä, hämäränäkö on jo hänellä heikentynyt. Minä kun iltaisin tunnelmoin kynttelikön ja pienen paperilampun valossa, Hepe asentelee sillä välin energiansäästölamppuja omassa asunnossaan keittiöön ja olkkariin ja herraties minne. Eihän siinä, jos ne olis lamppuja, jotka vastaisivat 60 wattia. Mutta kun ne vastaa 100 wattia. Kyllä siinä keittokomerossa muuten nyt näkee! Ei jää mikään pienikään nurkka hämäräks. (Ja nyt kun varmistin, että oliko ne muka 100 wattisia, niin Heikki arveli, että enemmänkin 75 w, ei ilmeisesti edelleenkään ole tarpeeksi tehokkaita..)
Eli yhteenveto: naiset nähtävästi haluavat miehen, joka on kuin heidän isänsä. Fuck.
Ilmoja odotellessa
Meidän isällä on näitä legendaarisia lausahduksia.
Mun auton takakaiuttimet on duunattu sillai tosi tyylikkäästi vanerin avulla, joka sattumalta oli aikoinaan keltaista. Syksyllä kun kaiuttimet asennettiin, niin tuumasin, että ne voisi maalata mustaksi. Johon isä: "Noo, sitten kun ilmat lämpenee.."
Ookei?
Huokailemme joskus äidin kanssa, että kotokotona vois sen yhden huoneen maalata, kun siellä on sellaiset ihanat 70-luvun värit. "Noo, kunhan ilimat lämpenee, niin sitten..."
Mmm, selvä?
Pohdin, että pitäis varmaan kissaa opettaa olemaan autossa ihan pitkiäkin matkoja. Että jos ottaisin sen joskus Hepen luo Jyväskylään mukaan.
"Kunhan ilimat lämpenee, niin sitten.."
Jjjust.
Mun auton takakaiuttimet on duunattu sillai tosi tyylikkäästi vanerin avulla, joka sattumalta oli aikoinaan keltaista. Syksyllä kun kaiuttimet asennettiin, niin tuumasin, että ne voisi maalata mustaksi. Johon isä: "Noo, sitten kun ilmat lämpenee.."
Ookei?
Huokailemme joskus äidin kanssa, että kotokotona vois sen yhden huoneen maalata, kun siellä on sellaiset ihanat 70-luvun värit. "Noo, kunhan ilimat lämpenee, niin sitten..."
Mmm, selvä?
Pohdin, että pitäis varmaan kissaa opettaa olemaan autossa ihan pitkiäkin matkoja. Että jos ottaisin sen joskus Hepen luo Jyväskylään mukaan.
"Kunhan ilimat lämpenee, niin sitten.."
Jjjust.
Mau
Kahteltiin Heikin kanssa vakuutusasioita, että jos ja kun tässä joskus saman katon alle muutetaan, niin vois vakuutukset laittaa kuntoon. Siinä selailin Ifin vakuutuksia ja huomasin, että seuraeläimillekin on oma vakuutus! No eka ajattelin, että seuraeläin as if partyanimal a.k.a. minä, mut sitten kävikin ilmi, että ihan lemmikkieläimestä on kyse.
Seuraava ajatus olikin, että nyt aletaan tahkoamaan Pikillä rahaa! Mutta kaikki kaatui vakuutusehtoihin: "Vakuutuksesta ei korvata vahinkoa tai hoitokuluja, jotka ovat aiheutuneet sairaudesta riippumattomasta luonneviasta tai käyttäytymishäiriöistä."
Pöh, ei sitten!
Seuraava ajatus olikin, että nyt aletaan tahkoamaan Pikillä rahaa! Mutta kaikki kaatui vakuutusehtoihin: "Vakuutuksesta ei korvata vahinkoa tai hoitokuluja, jotka ovat aiheutuneet sairaudesta riippumattomasta luonneviasta tai käyttäytymishäiriöistä."
Pöh, ei sitten!
Dabl ou seven
Tuitui, käytiin eilen Heikin kanssa katsomassa uusin James Bond. Vielä viisi vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että sellaista shontaa menisin katsomaan, mutta niin sitä vaan teatterissa istuttiin, pöksyt märkinä.
Jännä juttu, että kolmekymmentä vuotta James-leffoja on syytetty seksistisyydestä ja sovinistisuudesta (olipa muuten vaikeita sanoja kirjottaa), mutta nykyään naiset nousevat barrikaadeille, jos seksikohtauksia on elokuvassa vain yksi. Kyllä itsekin hieman leffan jälkeen nurisin, että ois siinä saanu tapahtua ampumisen lisäksi jotain muuta enemmän...
Mut hei, voiko joku syyttää mua? :)
Jännä juttu, että kolmekymmentä vuotta James-leffoja on syytetty seksistisyydestä ja sovinistisuudesta (olipa muuten vaikeita sanoja kirjottaa), mutta nykyään naiset nousevat barrikaadeille, jos seksikohtauksia on elokuvassa vain yksi. Kyllä itsekin hieman leffan jälkeen nurisin, että ois siinä saanu tapahtua ampumisen lisäksi jotain muuta enemmän...
Mut hei, voiko joku syyttää mua? :)
Uusi alku
No niin pojat, tästä tämä taas lähtee. Herraties kuinka mones blogi. Tällä kertaa yritän kirjoittaa useammin ja paljon järkevämpiä pohdintoja kuin koskaan aikaisemmin. Joten, jännäkakka housuissa kohti uusia haasteita!
