Mistäs sitä aloittaisi..? Vaikkapa siitä, että päätin lähteä firmasta. Päätös oli päivänselvä, olinhan saanut syksyksi jo oman alan töitä. Mutta eroilmoituksen tekeminen.. ai että se oli tuskaa. Eihän siinä, eipä minulla ollu mitään selittelyvelvollisuutta, koska olin yhä koeajalla. Aluksi meinasin lopettaa vasta heinäkuun lopussa, mutta sitten isä keksi että pitäisin pari viikkoa lomaa ennen uuden työn aloittamista. Ja sitten Hepe keksi, että pidän kuukauden lomaa. Ja sitten olinkin yhtäkkiä siinä tilanteessa, että asia pitäisi vain sanoa.
Juhannusviikolla en voinut asiaa sanoa. No en tietenkään voinut, ois pomon juhannus menny ihan pilalle! (Kuvittelenkohan mä itsestäni vähän liikoja?) Sitten olikin viimeinen viikko ennen pomon lomaa. Tilanteita sateli koko ajan eteen, jolloin olisin voinut vain ilmoittaa asiasta. Esim. silloin kun pomo kysy toiveita heinäkuun työvuoroista. Miten helppoa olisikaan ollut sanoa: "en ole silloin enää töissä", mutta ei. Minä kerron toiveeni. Lisäksi eroamisen teki vaikeaksi pomon ja parin työkaverin suuri hehkutus siitä, kuinka kivaa töissä on ollut kun minä olen siellä ollut ja miten hauska olen ja miten tylsää siellä olisi ilman minua.... AAARGH! En minä ole hauska, te kuvittelette vaan!
Pomon vika päivä ennen lomaa tuli eteen. Takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus, että nyt se pitää sanoa.. Mutta kun ei. "Hauskaa lomaa!" Voi jeesus. Ja kun maanantaina palasin töihin, mä ilmoitin asiasta. Luojan kiitos paikalla oli meidän koulutuspomo, joka otti ilmoituksen harmissaan vastaan. (Ja paskat, mitä mä sille firmalle oikein toin, en ainakaan kauppoja!) Lupasin palata takaisin, jos uudessa työpaikassa ei ole kivaa tai viimeistään sitten, kun työsopimus päättyy. VARMAAN! Tein siis sen viikon loppuun kunnialla (elämäni ensimmäinen nollapäivä tuli sillä viikolla) ja perjantaina paukutin työurani toiseksi parhaimman päivän ja jätin jälkeeni surullisia työkavereita ja kirjeen pomolle, että tattista vain. Oon aika sika.
Ja sitten muihin uutisiin. Juhannusviikolla sain toisen kummipojan, jota toistaiseksi kutsumme Kertuksi. Kastajaiset on tässä parin viikon päästä, joten silloin saamme nähdä, jääkö Kerttu nimeksi vai ei.
Mutta kahtokkee, ku on potra poika! <3
Kissakin voi tätä nykyä ihan hyvin ja paksusti. Ainakin musta tuntuu, että se lihoo. No eiköhän se ole ihan väistämätöntä, jos kaveri nukkuu päivästä 23 tuntia ja syö siinä välillä ja ehkä noin tunnin verran riehuu sitten. Miettikääpä omalle kohalle.
Lisäksi se on löytänyt uuden löhöämispaikan. Jos se ei makaa läppärin vieressa/takana, hyllyn päällä, sängyllä tai keskellä kulkuväylää, niin se löytyy täältä:
Eikä yhtään tee mieli avata hanaa, ehei.... Varmaan kuva pitäisi liittää myös tänne. :)
Mutta eipä tässä kummempia! Keskiviikkona suuntaamme Hepen kanssa pienelle lomalle, sieltä sitten jotai päivitystä... Ehkä. :)
